Pehmennän raflaavaa otsikkoa kertomalla, että tarkoitan tässä luopumista termistä ”hyvä rakennustapa” lainsäädännössä ja pikkuhiljaa myös sopimusasiakirjoissa. Laadukkaasti saa puolestani edelleen rakentaa. Termin ongelmana on, että kukaan ei tarkalleen ottaen voi sanoa, mitä se sisältää. Hyvää rakennustapaa ei ole mahdollista määritellä tarkkarajaisesti ja tyhjentävästi.

YSE 1998 15 §:ssä (Hyvän rakentamistavan noudattaminen) todetaan, että sopimusasiakirjojen vaietessa urakoitsijan on noudatettava ”vastaavanlaisissa rakennustöissä yleensä noudatettavaa menettelyä hyvän ja kunnollisen työntuloksen aikaansaamiseksi”. Sopimusehdossa painotetaan siis urakoitsijan menettelyä – ei lopputulosta. Tämä on oikea lähtökohta, kun kysymyksessä ei ole ankara vastuu. Rakennustyön lopputulokseen vaikuttavat myös monet muut seikat, kuten esimerkiksi annetut lähtötiedot ja suunnittelu.

Uudesta rakentamislaista annetun esityksen mukaan pääsuunnittelija, rakennussuunnittelija, erityissuunnittelija, päävastuullinen toteuttaja ja vastaava työnjohtaja vastaavat kukin hyvän rakennustavan vaatimusten täyttämisestä. Eli mistä tarkalleen ottaen? Lainsäädäntö ei saisi olla epämääräistä. Toimijan on tiedettävä, milloin hän noudattaa lakia ja, milloin hän taas rikkoo sitä.

Tuomioistuinkäytännössä hyvää rakennustapaa on välillä valitettavasti käytetty jonkinlaisena varaventtiilinä, kun vastuulle ei ole löydetty sopimuksesta tai pakottavista määräyksistä konkreettista perustetta. On helppoa sanoa, että ”koska katto vuotaa, se ei ole hyvän rakennustavan mukainen”. Tämä tekee vastuusta käytännössä ankaraa vastuuta, eikä huomiota kiinnitetä olennaiseen eli siihen, miten huolellisesti rakennustyötä tehtäessä on toimittu.

Toinen ongelmallinen tulkintatapa eräissä alioikeuksien tapauksissa on ollut, että rakentamisesta annettuja ohjeita pidetään sellaisenaan velvoittavana hyvänä rakennustapana. Ajatellaan, että kaikki tietotaito on kodifioitu ohjeiksi. Kuitenkin edelleen pitäisi vallita selkeä erottelu pakottavien määräysten ja ohjeiden välillä. Pakottavia määräyksiä on aina noudatettava ja ohjeet taas antavat yhden tai useamman hyvän tavan toteuttaa määräyksenmukainen suoritus.

Mikäli toimijalla on käytettävissään vähintään yhtä hyvä tapa kuin ohjeisiin on kirjattu, sitä pitäisi olla mahdollisuus käyttää. Mikäli ohjekortteja pidetään sellaisenaan hyvänä rakennustapana, onko esimerkiksi ohjeiden edellisen päivityksen jälkeen markkinoille tulleen materiaalin tai uuden työtavan käyttäminen rakennusvirhe? Miten varmistetaan, että kaikki materiaalit ja innovaatiot ovat tulleet huomioiduksi ohjeissa? Jarruttaako tiukasti tulkittu hyvä rakennustapa rakentamisen kehitystä?

Toivon, että keskeisiä ohjeita julkaiseva Rakennustietosäätiö ilmoittaisi julkisena kantana, että ohjeita ei tule pitää osapuolia sopimussuhteessa sitovana hyvänä rakennustapana, ellei ohjeiden sitovuudesta ole erikseen sovittu. Mikäli ohjeille annetaan käytännössä sama arvo kuin lainsäädännölle ja pakottaville rakentamismääräyksille, ohjekorttien laatimiseen tulee jatkossa suhtautua eri tavalla ja laatimisen pitäisi mahdollisesti olla viranomaistyötä.

Rakentamisen laatua parantaisi se, että rakennusosakohtaisista laadunvarmistustoimenpiteistä sovittaisiin täsmällisesti jo urakkasopimuksissa ja osapuolet määrittäisivät samalla selkeästi, mitä ohjeita sopimussuhteessa noudatetaan sitovina. Kun tässä onnistutaan, epämääräisistä perälaudoista ja takaporteista voidaan luopua.