Kuten OTT Juha Ryynänen on väitöskirjassaan todennut, urakkasopimussuhde on kolmen tekijän eli työntuloksen, urakkahinnan ja ajan muodostama tasapainotila. Tästäkin näkökulmasta on erikoista, miten kevyillä eväillä rakennushankkeiden aikatauluista sovitaan urakkasopimuksissa.
Varsin tyypillisesti urakkasopimusasiakirjoissa on määritetty ainoastaan rakentamisen aloitusajankohta, valmistumisajankohta, viivästyssakko ja mahdollisesti joitakin välitavoitteita tai aikomus sopia myöhemmin välitavoitteista. Aikataulun yksityiskohtaisempi laatiminen jätetään usein sopimuksenteon jälkeiseen aikaan ja hankkeen kriittinen polku (tehtävät, joiden viivästyessä koko hanke myöhästyy) sekä eri työvaiheiden ja hankintojen riippuvuudet jäävät määrittämättä.
Toki huolellinen urakoitsija tekee tarjousvaiheessa itselleen alustavan työaikataululuonnoksen, jolla hän tarkastaa tarjouspyynnössä esitetyn aikataulun toteutuskelpoisuuden. Kysymys kuuluu: miksi tätä ei käydä urakkaneuvottelussa yhteistoiminnallisesti läpi ja liitetä yhteisesti pureskeltuna osaksi urakkasopimusta ainakin alustavana ja vain tietyillä edellytyksillä muuttuvana versiona? Nyt esimerkiksi välitavoitteiden tarkempi sopiminen jätetään usein aloituskokoukseen tai muuhun sopimuksenteon jälkeiseen aikaan. Tällöin osapuolella ei aina ole enää intressiä sopia sakollisista tavoitteista itseään kovasti haastaen, kun sopimus on jo tehty.
Mikäli sakollisia välitavoitteita käytetään, koko hankkeen etu on, että ne sidotaan koko hankkeen kannalta tarkoituksenmukaisiin työvaiheisiin ja ajankohtiin. Tämä toteutuu, kun sopimusvaiheessa kiinnitetään yhteisesti huomiota kriittiseen polkuun ja käytetään sitä sakollisten välitavoitteiden määrittäjänä. Samalla kiinnitetään molempien sopimuspuolten huomiota näiden ajankohtien olennaisuuteen. Myös tilaaja pystyy tällöin rytmittämään esimerkiksi vastuullaan olevaa suunnittelua ja erillishankintoja oikein. Työaikataulun lisäksi samassa yhteydessä kannattaa sopimuksen liitteeksi tehdä myös yhteensopiva suunnitelma-aikataulu.
Eräs osa-alue, missä perinteiset urakkasopimukset eivät tällä hetkellä toimi, on lisä- ja muutostöiden aikatauluvaikutus. Liian usein kuulee tilanteista, joissa tilaaja kategorisesti kieltäytyy hyväksymästä lisä- tai muutostyötarjousten lisäaikavaatimuksia. Voidaan kysyä, täyttääkö tilaaja tällöin myötävaikutusvelvollisuutensa. Toisaalta myös tilaajan huoli on ymmärrettävä etenkin, jos lisä- ja muutostyötarjouksia on paljon, eikä tilaaja saa riittävää tietoa siitä, miten lisäajan tarve on määritetty tai, miten esimerkiksi muihin tarjouksiin liittyvä lisäaika on huomioitu. Ja taas toisaalta; urakoitsija ei tarjouksia tehdessään voi varmuudella ennakoida, mitkä tarjoukset johtavat toteutukseen ja, mitkä eivät. Käsillä on noidankehä.
Eräs tarjolla oleva ratkaisu tälle on kansainvälisen mallin mukainen aikataulukokouskäytäntö, josta esimerkiksi professori Olli Seppänen on puhunut useilla luennoillaan: osapuolet pitävät esimerkiksi kerran kuussa erillisen aikataulukokouksen, jossa muun muassa sovitaan kootusti kuluneen kuukauden mahdollisesta lisäajan tarpeesta sekä päivitetään samalla aikataulu vastaamaan työmaatodellisuutta. Tällöin lisäajasta ei tarvitse kiistellä jokaisen lisä- tai muutostyötarjouksen yhteydessä, eikä kokonaisuus myöskään jää massiivisena erimielisyytenä taloudelliseen loppuselvitykseen.
Vaikka tavoitteena on välttää erimielisyyksiä ennakoivalla sopimisella, ei voida ohittaa sitäkään seikkaa, että mitä selkeämmin aikatauluista on molempien osapuolten velvollisuuksien osalta sovittu, sitä helpompi on myös ratkaista häiriötilanteiden vastuukysymyksiä. Nykyisin aikatauluja koskevat riidat kulminoituvat monimutkaiseen asiantuntijanäyttöön, jossa aikatauluhäiriön syytä ja seurauksia voidaan tarkastella useilla erilaisilla metodeilla – mitään vakiintunutta yleisesti hyväksyttyä käytäntöä tähän ei Suomessa ole. Asiantuntijan henkilökohtainen uskottavuus saattaa ylikorostua, eikä tuomarin työtä käy kateeksi.
Rakennusurakan ajallisesta ulottuvuudesta sopiminen kaipaisikin uudenlaista sopimuskäytäntöä. Vanhoja kunnon YSE 1998 -ehtoja ei puutteista voi liiaksi syyttää: aiheesta on mahdotonta sopia kattavasti vakiosopimusehdoissa, jotka on tarkoitettu sopimukselliseksi pohjaksi lähes kaikkeen mahdolliseen rakentamiseen. YSE 1998 on pohjautunut perusajatukselle, jossa ensin suunnitellaan toteutuskelpoiset suunnitelmat ja sen jälkeen tälle määritellään urakkahinta ja urakka-aika. YSE 1998 ei ole parhaimmillaan muutos- tai häiriötilanteisiin reagoimisessa. Rakennusala kehittyy myös hurjalla tahdilla, eikä esimerkiksi tahtituotannon sopimuksellisia haasteita ole voitukaan aikanaan huomioida.